neljä pitkää kuukautta

Nejä kuukautta tässä on tosiaan jo ehtinyt vierähtää.. Monet itkut on itketty ja itketään vieläkin.. Lähes päivittäin.

Kerron vaikka äitin tilasta ensin, tosin harva varmaan tätä uskoo:) Neljään kuukauteen on sairauksien osalta mahtunut aivoverenvuoto (SAV), kaksi aivoinfarktia, kolme keuhkoveritulppaa ja epilepsiakohtaus. Sitkeää tekoa on meidän mamma, vahvasti porskuttaa edelleen!

Ihan nollasta lähdettiin kaiken kanssa liikenteeseen kolmisen kuukautta sitten. Äiti ei pystynyt edes seisomaan saati kävelemään, syöminen hoitui syöttämällä, sanoja ei tullut jne.. Nyt tilanne on sellainen, että äiti jaksaa kävellä kolmisen kilometriä rauhallisesti edeten ilman apuvälineitä. Äiti syö itse, joskin silloin tällöin tieto ei kulje perille asti ja pitää hieman ohjata jotta osutaan suuhun. Monta asiaa on kuitenkin vielä opettelematta ja treenamatta, mutta kun muistaa antaa aikaa miettiä niin asiat järjestyvät ja onnistuvat. Puhuminen on edelleen vaikeaa, mutta sanoja ja lauseita tulee kuitenkin kun jotain kysyy. Vieraiden seurassa puhuminen kuitenkin ilmeisesti ujostuttaa, sillä silloin äiti istuu yleensä ihan hiljaa. Äiti elää pääasiallisesti tässä ajassa ja tietää päivän ja kuukauden jne, väsyessään äiti kuitenkin sekoittaa asioita ja alkaa puhua vanhoista asioista. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla häiritse, sillä sitä tapahtuu sen verran harvoin. Ensi viikolla onkin sitten se päivä kun äiti pääsee lopullisesti kotiin, vihdoin!

Äiti on koko neljän kuukauden jakson ollut iloinen ja sitkeä, siis täysin oma itsensä. Isin on ollut vaikea pärjätä ilman äitiä ja toisinaan hänellä on ollut hyvinkin paha olla. Myös asioiden tekeminen ja aikaansaaminen on vaatinut hurjia ponnisteluja, sitä ei vaan jaksa kun elämän keskipiste ei olekaan kotona. Epäusko on vallannut itse kunkin mielen aika silloin tällöin ja niinä hetkinä pelkkä eläminen on tuntunut liian raskaalta. Sairaalassa isi on käytännössä asunut tämän neljä kuukautta; siellä hän on äitin kanssa puoliltapäivin aina iltaan saakka. Outona piirteensä isissä on näiden kuukausien aikana ilmennyt pelko ja arkuus; isi pelkää, että äitille käy jotain ja vahtii tätä kuin haukka. Isi ei myöskään uskalla tehdä asioita kahdestaan äitin kanssa, vaan haluaa minut aina tueksi ja turvaksi mukaan, vaikka pärjäisi todellisuudessa yksinkin.

Itse vietän aina aamupäivät koulussa ja koulusta menen suoraan sairaalaan. Sairaalasta sitten kotiin huolehtimaan koirasta ja tehtävistä kodista huolehtimisen lisäksi, toki isin avustuksella. Välillä tuntuu ettei vuorokaudessa riitä tunnit kaiken hoitamiseen, mutta jostain sen tarvittavan ajan vaan aina puristaa:) Mutta raskasta on ollut ja on edelleen.. Itken pienimmästäkin syystä enkä kestä keneltäkään äänen korotusta ilman kyyneliä.. Masennuksen hetkiäkin esiintyy, onneksi kuitenkin harvemmin.

Jatkossa äiti tulee käymään toimintaterapiassa ja opettelemaan kodin asioita uudestaan. Kahvia osataan jo keittää ja tehdä leipiä:) Fysioterapiaa ei juurikaan enää tarvita, liikkuminen on jo niin varmaa. Henkilökohtaista avustajaa on myös haettu, äiti kun tarvitsee jatkuvaa valvontaa ja apua vaikka pärjääkin jo fyysisesti hyvin. Autoon saimme invapysäköintilapun mikä helpottaa liikumistamme uskomattoman paljon! Vammaistukihakemus ja kuntoutustukihakemus ovat työn alla, samoin kuin omaishoidontukikin. Hakemuksia, papereita ja outoa kieltä on tullut vastaan niin uskomattoman paljon, ettei itsekään meinaa enää pysy mukana.. Onneksi apua löytyy kun sitä osaa kysyä, kiitos siitä!

Nämä tekstit kirjoitin pääasiassa tueksi ja turvaksi muille, jotka kohtaavat samoja vaikeuksia. Toivoa ei saa menettää vaikka ongelmat toisinaan tuntuisivatkin ylitsepääsemättömiltä! Ennen en tätä uskonut, mutta nykyään uskon; Never say never:)