Aivoverenvuoto
Viikko sitten tämä painajainen alkoi. Olin juuri päässyt töistä kun isi soitti ja sanoi "Äitillä on joku hätä, äiti on matkalla sairaalaan. Menkää te edeltä, mä tulen kun ehdin." Hain siskoni, joka oli juuri aloittamassa vuoroaan, ja hyppäsimme taksiin, Jorviin piti päästä keinolla millä hyvänsä ja vieläpä nopeasti. Ruuhka- aikana matka oli tuskaisen hidas ja taksikuskikin sai tuta kaksi tempperamenttista tyttöä alkaessaan jakaa viisauksiaan. Eihän äitiä sitten Jorvista löytynytkään, eikä Töölöstä. Vasta soitto hätäkeskukseen paljasti, että äiti oli matkalla Meilahteen. Eikun soitto isille ja 160 lasissa Meikkuun. Meikussa nähtiin äiti, naama mutaisena mutta muuten ehjän näköisenä. Juteltiin äitin kanssa tovi ja todettiin, että pientä sekavuutta oli havaittavissa, mutta kaikki näytti kuitenkin olevan ihan ok. Isi sanoi heti, että nyt on kyllä katkennut suoni päästä.. Ambulanssimiehet vakuuttelivat muuta, elintoiminnot kun olivat kuitenkin kunnossa. Mitään kiirettä ei pidetty, näyttihän kaikki olevan ok. Verinäytteet otettiin suht pian, mutta päänkuvaan jonotimme iäisyyden. Kun sitten päänkuvasta diagnoosi luettiin, alkoi meidän kaikkien painajaisemme; "Kyllä siellä nyt aivoverenvuoto on."
Diagnoosin kuultuamme itkua ei enää voinut pidätellä. Minä, siskoni, isäni, jopa äiti.. Kyynelten määrä oli rajaton. Ja se suru ja pelko.. Isi jäi vielä äitin viereen, me lähdimme kävelemään ja rauhoittumaan. Kohta isi tuli perässä ja kertoi äitin alkaneen oksentaa ja kouristella, epilepsiatyyppiset kohtaukset sopivat aivoverenvuodon oireisiin. Kouristelun rauhoituttua äiti siirrettiin Töölöön, josta löytyvät maailman parhaat neurokirurgit. Töölössä vietimme aikaamme puolilleöin, jonka jälkeen oli pakko mennä kotiin syömään, nukkumaan ja rauhoittumaan. Koirastakin piti yrittää pitää huolta, äiti oli kuitenkin hänellekin rakkain ihminen. Isi palasi vielä kyselemään tilanteesta. Leikkaukseen ei vielä perjantain puolella olisi asiaa, lääkäri kun oli juuri leikannut 9h ja aivoverenvuotoa leikatessa lääkärin tulisi olla pirteimmillään. Äiti oli kouristelua lukuunottamatta koko ajan tajuissaan ja oma itsensä ja toivotti meillekin vielä hyvät yöt ennen lähtöämme. Töölön päivystyksen hoitajille annan kyllä moitteita ja reippaanlaisesti! He eivät ymmärtäneet omaisten surua ja huolta lainkaan, vaan tuntuivat olevan kiinnostuneempia omasta kotiinlähdöstään ja vitsinheitosta työkavereiden kesken. Myös he saivat tuta kaksi tempperamenttista tyttöä kera isän jolta tempperamentti on peritty..
Lauantai aamuna olo oli sekava; ei ihan ymmärtänyt oliko tapahtunut totta.. Päätimme pysytellä sairaalaan yhteydessä puhelimitse, meistä kun ei juurikaan paikanpäällä apua olisi ollut. Päänkuvista ilmeni, että vuotokohta oli vuotanut koko yön ja leikkaukseen tulisi päästä pikimmiten. Lauantaina sitten leikattiin ja leikkauksen aikana ilmeni uusi ongelma, aivoinfarkti. Tulppa tuli leikkauksen aikana yhteen aivojen pääsuonista aiheuttaen virtaushäiriöitä. Leikkauksen jälkeen alkoi se piinaavin vaihe; odotus. Lauantaina ei enempää uutisia. Sunnuntaina tehtiin uusi leikkaus jonka aikana aivoihin laitettiin letku. Letkun tarkoituksena on poistaa ylimääräistä selkäydinnestettä aivoista, laskea aivopainetta ja pienentää suurentuneita aivokammioita. Tiesimme, että äiti tarvitsee nyt aikaa toipua vaikeasta leikkauksesta. Mutta kuinka paljon aikaa?! Lääkäreiltä tietoa oli turha odottaa, aivan kuin he eivät olisi uskaltaneet tuoda kaikkea tietoa esille.. Maanantaista äiti on pikkuhiljaa alkanut esittää heräämisen merkkejä. Ensimmäisinä päivinä ei tapahtunut juuri mitään, mutta päivä kerrallaan on menty eteenpäin. Ensin alkoi liikkua vasen käsi, sitten varpaat ja pää. Vihdoin viimein pitkän odotuksen jälkeen aukenivat myös silmät.
Äitin aivoverenvuoto oli siis tyyppiä SAV eli lukinkalvonalainen vuoto. SAV kohtaukseen kuolee välittömästi n. 50% potilaista. Meidän sissi oli siis taistelut itsensä niiden 50% joukkoon, jotka selviävät kohtauksesta hengissä. Vielä kun lisätään SAV:n päälle aivoinfarkti, saatte jonkinnäköistä kuvaa siitä, miten hengenvaarallisesta asiasta on ollut kysymys.
Nyt viikko tapahtuneen jälkeen on tilanne seuraavanlainen: äiti availee silmiään ja seuraa mitä hoitajat tekevät ja mitä ympärillä tapahtuu. Vasemmalla kädellä äiti puristaa pyynnöstä ja heiluttelee vasemman ja oikean jalan varpaita. Oikeassa kädessä ei ainakaan vielä ole havaittu liikettä. Äiti ymmärtää, jos esim. sanotaan että on vieraita tulossa. Silloin verenpaine alkaa nousta, jonka vuoksi tarvitaan taas kipupiikki joka väsyttää. Me emme ole vielä nähneet äitiä kertaakaan silmät auki, mutta vielä sekin päivä tulee. Minua äiti on jo puristanut useasti kädestä, eikä tahtoisi millään päästää irti kun lähdön hetki koittaa. Saamme vierailla neurologisella teho- osastolla vain vartin päivässä osaston vakavan ja vaikean luonteen vuoksi.
Meidän onnemme on, että emme joutuneet kestämään tätä kaikkea yksin. Meitä on kolme tukemassa toisiamme. Silti mennyt viikko on ollu isälle varmasti hänen tähänastisen elämänsä vaikein. Itse päätin yrittää olla perheen kanssa vahva, he tarvitsevat tukeani nyt. Kiitos Jurille, että olen hänen kanssaan saanut olla heikko. Siskoni päätti myös olla perheen kanssa vahva, hän sai olla heikko kavereidensa kanssa. Isin jaksaminen on parantunut yhtä matkaa äitin kanssa, mutta silti äitin näkeminen ja häneen koskeminen on isille vielä melko vaikeaa. Niin hullulta ja julmalta kun se kuulostaakin, mutta arki auttaa jaksamaan. Pyykkiä on pestävä, koiraa on lenkitettävä, ruokaa täytyy laittaa.. Touhutessa sitä unohtaa yllättävän paljon. Alkuun pääseminen on kaikista vaikeinta, tuntuu niin turhalta siivota vaikka äiti on tuossa kunnossa.. Lääkärin sanoin: Paranemiseen kuluu aikaa, mutta romahdus tapahtuu hetkessä.
Diagnoosin kuultuamme itkua ei enää voinut pidätellä. Minä, siskoni, isäni, jopa äiti.. Kyynelten määrä oli rajaton. Ja se suru ja pelko.. Isi jäi vielä äitin viereen, me lähdimme kävelemään ja rauhoittumaan. Kohta isi tuli perässä ja kertoi äitin alkaneen oksentaa ja kouristella, epilepsiatyyppiset kohtaukset sopivat aivoverenvuodon oireisiin. Kouristelun rauhoituttua äiti siirrettiin Töölöön, josta löytyvät maailman parhaat neurokirurgit. Töölössä vietimme aikaamme puolilleöin, jonka jälkeen oli pakko mennä kotiin syömään, nukkumaan ja rauhoittumaan. Koirastakin piti yrittää pitää huolta, äiti oli kuitenkin hänellekin rakkain ihminen. Isi palasi vielä kyselemään tilanteesta. Leikkaukseen ei vielä perjantain puolella olisi asiaa, lääkäri kun oli juuri leikannut 9h ja aivoverenvuotoa leikatessa lääkärin tulisi olla pirteimmillään. Äiti oli kouristelua lukuunottamatta koko ajan tajuissaan ja oma itsensä ja toivotti meillekin vielä hyvät yöt ennen lähtöämme. Töölön päivystyksen hoitajille annan kyllä moitteita ja reippaanlaisesti! He eivät ymmärtäneet omaisten surua ja huolta lainkaan, vaan tuntuivat olevan kiinnostuneempia omasta kotiinlähdöstään ja vitsinheitosta työkavereiden kesken. Myös he saivat tuta kaksi tempperamenttista tyttöä kera isän jolta tempperamentti on peritty..
Lauantai aamuna olo oli sekava; ei ihan ymmärtänyt oliko tapahtunut totta.. Päätimme pysytellä sairaalaan yhteydessä puhelimitse, meistä kun ei juurikaan paikanpäällä apua olisi ollut. Päänkuvista ilmeni, että vuotokohta oli vuotanut koko yön ja leikkaukseen tulisi päästä pikimmiten. Lauantaina sitten leikattiin ja leikkauksen aikana ilmeni uusi ongelma, aivoinfarkti. Tulppa tuli leikkauksen aikana yhteen aivojen pääsuonista aiheuttaen virtaushäiriöitä. Leikkauksen jälkeen alkoi se piinaavin vaihe; odotus. Lauantaina ei enempää uutisia. Sunnuntaina tehtiin uusi leikkaus jonka aikana aivoihin laitettiin letku. Letkun tarkoituksena on poistaa ylimääräistä selkäydinnestettä aivoista, laskea aivopainetta ja pienentää suurentuneita aivokammioita. Tiesimme, että äiti tarvitsee nyt aikaa toipua vaikeasta leikkauksesta. Mutta kuinka paljon aikaa?! Lääkäreiltä tietoa oli turha odottaa, aivan kuin he eivät olisi uskaltaneet tuoda kaikkea tietoa esille.. Maanantaista äiti on pikkuhiljaa alkanut esittää heräämisen merkkejä. Ensimmäisinä päivinä ei tapahtunut juuri mitään, mutta päivä kerrallaan on menty eteenpäin. Ensin alkoi liikkua vasen käsi, sitten varpaat ja pää. Vihdoin viimein pitkän odotuksen jälkeen aukenivat myös silmät.
Äitin aivoverenvuoto oli siis tyyppiä SAV eli lukinkalvonalainen vuoto. SAV kohtaukseen kuolee välittömästi n. 50% potilaista. Meidän sissi oli siis taistelut itsensä niiden 50% joukkoon, jotka selviävät kohtauksesta hengissä. Vielä kun lisätään SAV:n päälle aivoinfarkti, saatte jonkinnäköistä kuvaa siitä, miten hengenvaarallisesta asiasta on ollut kysymys.
Nyt viikko tapahtuneen jälkeen on tilanne seuraavanlainen: äiti availee silmiään ja seuraa mitä hoitajat tekevät ja mitä ympärillä tapahtuu. Vasemmalla kädellä äiti puristaa pyynnöstä ja heiluttelee vasemman ja oikean jalan varpaita. Oikeassa kädessä ei ainakaan vielä ole havaittu liikettä. Äiti ymmärtää, jos esim. sanotaan että on vieraita tulossa. Silloin verenpaine alkaa nousta, jonka vuoksi tarvitaan taas kipupiikki joka väsyttää. Me emme ole vielä nähneet äitiä kertaakaan silmät auki, mutta vielä sekin päivä tulee. Minua äiti on jo puristanut useasti kädestä, eikä tahtoisi millään päästää irti kun lähdön hetki koittaa. Saamme vierailla neurologisella teho- osastolla vain vartin päivässä osaston vakavan ja vaikean luonteen vuoksi.
Meidän onnemme on, että emme joutuneet kestämään tätä kaikkea yksin. Meitä on kolme tukemassa toisiamme. Silti mennyt viikko on ollu isälle varmasti hänen tähänastisen elämänsä vaikein. Itse päätin yrittää olla perheen kanssa vahva, he tarvitsevat tukeani nyt. Kiitos Jurille, että olen hänen kanssaan saanut olla heikko. Siskoni päätti myös olla perheen kanssa vahva, hän sai olla heikko kavereidensa kanssa. Isin jaksaminen on parantunut yhtä matkaa äitin kanssa, mutta silti äitin näkeminen ja häneen koskeminen on isille vielä melko vaikeaa. Niin hullulta ja julmalta kun se kuulostaakin, mutta arki auttaa jaksamaan. Pyykkiä on pestävä, koiraa on lenkitettävä, ruokaa täytyy laittaa.. Touhutessa sitä unohtaa yllättävän paljon. Alkuun pääseminen on kaikista vaikeinta, tuntuu niin turhalta siivota vaikka äiti on tuossa kunnossa.. Lääkärin sanoin: Paranemiseen kuluu aikaa, mutta romahdus tapahtuu hetkessä.
2 Comments:
mun isälle tuli aivoverenvuoto,sanottiin että ei voi leikata kun on niin pahassa paikassa vuoto,ts.kuolee.Sattumoisin tuli paikalle kirurgi erikoistunut juuri tälläisiin tapauksiin.Kirurgi päätti kokeilla leikkausta,joko isä kuolee sänkyyn tai hänen leikkaus pöydälle,hän otti riskin leikkas ja onnistui.Isä on elossa tänäpaivänä kirurgin rohkeasta yrittämisestä.Isä oli 2viikkoa teholla ja on siirretty taval.avoosastolle ja toipuminen on ollut tähän asti positiivistä.Todella pelottavaa täytyy sanoa,odotellaan parasta.Mirva
Kiitos, kun jaoit tämän tarinan! itsellä vastaavanlainen tilanne, tämä antoi uskoa parempaan huomiseen.
Lähetä kommentti
<< Home